Työssäni vastaan Etelä-Karjalan arkeologisen kulttuuriperinnön suojeluun liittyvistä asioista. Museolain uudistuksen myötä Etelä-Karjalan museoon saatiin ensimmäistä kertaa historiassa arkeologin toimi vuoden 2020 alusta. Aiemmin museossa maakuntatutkijana toiminut Jukka Luoto oli myös koulutukseltaan arkeologi ja teki pitkän päivätyön maakunnassa arkeologian tunnettuuden edistämisen parissa. Arkeologin ja maakuntatutkijan tehtävänkuvat ovat kuitenkin varsin erilaisia, joskin yhtäläisyyksiäkin löytyy mm. kulttuuriperintötietoisuuden lisäämisen saralla 

Suojeluarkeologian toimi on pitkälti hallinnollista työtä ja erilaisten maankäyttöhankkeiden vaikutusten arviointia arkeologisen kulttuuriperinnön säilymiseen. Kyse on arkeologista kulttuuriperintöä koskevien riskien arvioinnista, niiden ennakoinnista ja minimoimisesta. Riskien arvioinnin ohella työni perustuu paljolti todennäköisyyksien pohtimiseen. Kuinka todennäköistä on, että esimerkiksi kaavoitettavalla alueella on muinaismuistolain rauhoittamia muinaisjäännöksiä tai muita arkeologisia kohteita, joita ei toistaiseksi tunneta. Työssäni olen eräänlainen historian mykkien todistajien asianajaja, jonka tehtävänä on varmistaa, että perinnöksi saamamme siirtyy tuleville sukupolville mahdollisimman vähäisin vaurioin. Käytännössä työnäni on hidastaa yksittäisten arkeologisten kohteiden ja näistä muodostuneiden laajempien kulttuuriympäristökoikonaisuuksien vähittäistä tuhoutumista. Pyrkimys kohteiden tuhoutumisen ja vaurioitumisen täydelliseen estämiseen ei ole kuitenkaan tässä työssä realismia.  

Arkeologiaa voidaan ajatella eräänlaisena salapoliisityötä, jonka johtolankoja ovat tietokannat, aiemmat selvitysraportit, kirjallisuus ja mm. vanhat kartat. Uudet lähdemateriaalit, kuten laserkeilausaineistot, ovat tulleet arkeologeille viime vuosina suureksi avuksi. Joskus arkeologisia kohteita voi löytyä myös vaikkapa Googlen katunäkymien avulla, ja joskus tarkkasilmäinen on voinut löytää niistä arkeologinkin. Erilaisten tietolähteiden avulla päästään eteenpäin ja kiinni alueiden maankäyttöhistoriaan, mutta kaikkea lähteetkään eivät voi paljastaa. 

Ote Kansallisarkiston digitaaliarkistosta löytyvästä Ruokolahden kirkkoa ja pappilaa v 1779/80 kuvaavasta Viipurin läänin verollepanokartasta. 125 Ruokolahti 45:1a-b Geometrisk Charta öfwer Pastoratets Ägor i Ruokolax Sokn, Jäskis Härad samt Kymmenegårds Prowince belägne, afmätte.

Arkeologilla on oltava myös vahva kokemukseen pohjaava ymmärrys siitä missä, mitä ja minkälaisia kohteita alueella voi olla. Monet kohteet ovat näkymättömissä maan povessa ja piilossa pinnan alla. Kokemuksen tuomalla intuitiolla on merkittävä rooli suojeluarkeologin työssä. Arkeologin on hyvä pystyä lukemaan maastoa sekä kartoilta että luonnossa liikkuessaan. Joskus kohteen löytymisessä voi olla avuksi esimerkiksi kylmänä keväisenä päivänä lämmittävä auringonpaiste, joka auttaa aistimaan ympäristöä ja sen luonnetta tarkemmin, ja näin helpottaa arkeologin asettumista menneen maailman ihmisen asemaan. Mihin hän olisi leirinsä laittanut, mihin asumuksensa pystyttänyt. 

Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus. Maanmittauslaitoksen korkeusmalli peruskarttarasterin päällä. Pohja-aineistot: ©Maanmittauslaitos 3/2021

Arkeologia yhdistetään usein kaivauksiin ja kenttätöihin. Omassa työssäni maastotyöt koostuvat lyhyistä, pisimillään työpäivän mittaisista maastotarkastuksista liittyen maankäyttöhankkeiden vaikutusten arviointiin tai uusiin löytöilmoituksiin. Laajemmat maakunnassa tapahtuvat arkeologiset tutkimukset ovat kaupallisten konsulttien tilaustöinä toteuttamia selvityksiä sekä yksittäisten tutkijoiden ja tutkimusryhmien intresseistä lähteviä tutkimushankkeita, joita on toteutettu yhteistyössä paikallisten arkeologian harrastajien kanssa. Etelä-Karjalan arkeologiset kohteet ovat monimuotoisia alkaen varhaisimpien jääkauden jälkeen alueelle saapuneiden kivikautisten ihmisten asuinpaikkajäännöksistä toisen maailmansodan Salpalinjan massiivisiin puolustusvarustuksiin, joten laaja tietotaito ja paikallisapu on tarpeen arkeologille. Historiaan vihkiytyneiden harrastajien ja valveutuneiden kansalaisten rooli on merkittävä arkeologisten kohteiden löytymisessä sekä kulttuuriympäristöjen arvojen nostamisessa ja säilymisessä tulevaisuuteen. Hyvänä esimerkkinä on voimistunut metallinetsintäharrastus, joka on osaltaan demokratisoinut arkeologiaa. Se on mahdollistanut historiasta kiinnostuneille mielekkään tavan ottaa osaa arkeologiseen tutkimukseen ja rakentaa arkeologien kanssa eräänlaista isoa yhteistä palapeliä nuoremman esihistorian ja varhaishistorian asutuksesta. Museolakiuudistuksen myötä toiveenamme on, että voimme auttaa paikallisyhteisöjä kasvattamaan aktiivista roolia kulttuuriperintöjen vaalimisessa jatkossa entisestään. 

Esa Hertell  

Arkeologi  

Etelä-Karjalan museo

Aloitin työskentelemään Etelä-Karjalan museolla rakennustutkimuksen parissa helmikuun alussa. Pesti kestää vuoden loppuun asti. Koen olevani etuoikeutettu, kun museon toimistolla työpisteeni ikkunasta avautuu avara maisema Lappeenrannan Linnoituksen Katariinan torille. On mahtavaa, että Linnoituksen alue on säilynyt näin hyvin ja tarjoaa kaupunkilaisille monenlaisia virkistyspalveluita puistoista museoihin ja ravintoloista kesäteatteriin.  

Lappeenrannan Linnoituksen Katariinan toria helmikuussa 2021. Kuva: Tuija Välimaa.

Koska työjaksoni on vain vajaan vuoden mittainen, tehtäväni Etelä-Karjalan museon kulttuuriympäristötiimissä on ensisijaisesti auttaa muita tiimin jäseniä siellä missä voin. Käytännössä teen pääasiassa pienimuotoisia rakennetun ympäristön selvityksiä kirjallisia ja arkistolähteitä hyödyntäen, ja laadin niiden pohjalta lausuntoja rakennushankkeisiin ja kaavoitukseen liittyen. Tiimimme tämän vuoden tavoitteisiin kuuluu myös yleisötapahtuman järjestäminen lokakuussa teemalla korjausrakentaminen. Joten jos sinulla blogin lukija on ideoita tai toiveita, mitä haluaisit kuulla tai mistä haluaisit oppia lisää vanhojen rakennusten kunnostukseen liittyen, ota minuun yhteyttä. Toivottavasti syksymmällä koronarajoitukset ovat jo historiaa, jotta voimme tavata kasvotusten. 

Oma henkilökohtainen mielenkiintoni liittyy maaseudun rakennusperintöön ja kulttuurimaisemaan. Olen maalta kotoisin, historiallisen Hämeen Härkätien varrelta. Olenkin aiemmin työskennellyt Varsinais-Suomessa lähinnä maaseudun rakennetun ympäristön parissa. Tästä huolimatta minulla on puolet sukujuurista Etelä-Karjalassa. Isäni perhe asui aikanaan Simpeleen Änkilänsalolla noin 5 km nykyisen rajan toisella puolen. Olikin hienoa heti ensimmäisellä työviikolla päästä tutustumaan Hiitolanjoen Kangaskosken miljööseen ja joen varren voimalaitosten ympäristöä kehittäviin hankkeisiin, joissa vaalitaan luonto- ja virkistysarvojen lisäksi myös kulttuuriympäristöä ja tuodaan teollistumisen historiaa esille. Tuli lämmin tunne siitä, että olen kotikulmilla. 

Maisema Kangaskosken voimalaitoksella helmikuussa 2021. Kuva: Tuija Välimaa.

Tuija Välimaa  

Amanuenssi, rakennusperintö

Etelä-Karjalan museo 

Olen työskennellyt Etelä-Karjalan museolla rakennustutkijana ja korjausrakentamisen asiantuntijana vuoden 2020 alusta asti. Muutin Lappeenrantaan Edinburghista, jossa olin ollut täydentämässä opintojani rakennusperintöalaan liittyen. Skotlanti teki lähtemättömän vaikutuksen, ja olin toivonut, että voisin työskennellä siellä opintojen jälkeen. Suomesta alkoi kuitenkin avautua kiinnostavia mahdollisuuksia museolain muutoksen myötä, ja paluu kotimaahan tuli ajankohtaiseksi heti valmistumiseni jälkeen.  

Skotlannin pikkukaupungeissa arkisillakin näkymillä on oma viehätyksensä. Historia näkyy kaikkialla. Kuva: Noora Virtanen 2019.

Minulla ei ollut ennestään kytköksiä Etelä-Karjalaan. Alkuun työssä olikin hyvin keskeisessä osassa maakuntaan tutustuminen, ja tämä jatkuu intensiivisesti edelleen. Työtä luonnehtii, että lähes joka päivä kohtaa jotakin uutta. Ihmisiin tutustuminen on kuitenkin jäänyt hieman vähemmälle, kun poikkeusolojen seurauksena erilaiset kokoukset ja tapaamiset ovat siirtyneet pääosin verkkoon.  

Työni taustalla on ajatus, että rakennusperintö on meidän kaikkien yhteistä. Rakennuksella on tietenkin laillinen omistaja, mutta se voi olla tärkeä myös monelle muulle kuin omistajalleen. Rakennuksiin kytkeytyy valtava määrä muistoja, ja jopa kodin tunne liittyy usein rakennettuun ympäristöön ja sen tuttuihin piirteisiin. Tämän ohella rakennuksella voi olla monenlaisia muitakin arvoja; kenties sillä on ollut merkittävä rooli kaupungin historiassa tai se on edustaa tyylisuuntaa, joka on aikanaan ollut jotakin aivan uutta. Yhtään iäkkäämpien rakennusten pystyttämiseen on myös liittynyt huomattava määrä käsityötä, jonka säilyttäminen on omalla tavallaan menneiden sukupolvien ja heidän elämäntyönsä kunnioittamista.  

Interiöörikonservaattorina Noora on päässyt tutustumaan kotimaan arvorakennuksiin. Kansallisteatterin kattomaalauksen konservointia kesällä 2017. Kuva: Tiina Sonninen.

Suuri osa työajastani kuluu kaavoitukseen ja lupa-asioihin liittyvien hankkeiden parissa. Niitä varten tarkastelen, millaista tietoa suunnittelualueen rakennetusta ympäristöstä löytyy ja onko tarpeen tehdä esimerkiksi uusia selvityksiä. Näin päätöksenteko tapahtuu tutkitun tiedon pohjalta. Kerään itsekin tietoa rakennetusta ympäristöstä esimerkiksi valokuvaamalla ja täydentämällä museon inventointitietokantaa kohdekäyntien jälkeen. Museolla on perustietoja monista maakunnan vanhoista tai muuten merkittävistä rakennuksista, mutta mitään kaikenkattavaa tietopankkia ei valitettavasti ole. Tietoja joutuukin hakemaan monesta eri lähteestä esimerkiksi lausuntoja varten.  

ELY-keskus ja Museovirasto myöntävät avustuksia rakennusperinnön hoitoon, ja olen mukana myös näihin avustuksiin liittyvissä asioissa. Avustusten tarkoitus on tukea rakennusperinnön säilyttämistä, jotta myös tulevien sukupolvien ilona olisi erilaisia rakennuksia eri aikakausilta. Museoviraston ja ELY:n verkkosivuilta löytyy lisätietoa avustuksen hakemisesta, mutta rakennusten omistajat voivat olla myös minuun yhteydessä, jos ovat kiinnostuneita avustuksista. Autan mahdollisuuksieni mukaan kaikenlaisissa muissakin rakennusperintöön liittyvissä kysymyksissä. 

Noora Gherghel 

Amanuenssi, rakennusperintö 

Etelä-Karjalan museo

Sanasta “museotyö” monille tulee kenties ensimmäisenä ja tutuimpana mieleen museoiden näyttelytoiminta. Museotyö pitää kuitenkin sisällään hyvin monenlaisia tehtäviä näyttelyiden rakentamisen lisäksi. Tässä postauksessa esittelemme Etelä-Karjalan museon kulttuuriympäristö- ja aluemuseotyötä tekevät työntekijät: rakennustutkijat, arkeologin ja maakuntatutkijan. 

Maaseudun perinnemaisemat ovat monin paikoin katoamisvaarassa, kun vanhat talousrakennukset ovat jääneet vaille käyttöä eikä laiduntavia eläimiä ole. Kuva: Noora Gherghel 2020.

Uusi museolaki tuli voimaan 1.1.2020, minkä jälkeen alueelliset vastuumuseot korvasivat aiemmat maakuntamuseo- ja aluetaidemuseo -nimikkeet Suomessa.  Uudistetun museolain myötä Lappeenrannan museoista (Etelä-Karjalan museo ja Lappeenrannan taidemuseo) tuli Etelä-Karjalan alueellinen vastuumuseo. Me toimimme asiantuntijana oman maakuntamme kulttuuriperintöä koskevissa asioissa ja samalla linkkinä Museoviraston suuntaan.  

Alueellisena vastuumuseona meillä on kolme tehtävää: alueellisen museotoiminnan edistäminen (1), kulttuuriympäristötyö (2) ja alueellinen taidemuseotehtävä (3).  

Museomme maakunnallisia tehtäviä ovat Etelä-Karjalan museolla aikaisemmin hoitaneet pääasiassa maakuntatutkija ja rakennustutkija sekä taidemuseon puolella aluetaidemuseotutkija. Uuden museolain myötä pääsimme vahvistamaan museon henkilökuntaa kahdella uudella jäsenellä: arkeologilla ja toisella rakennustutkijalla. Näin rakennustutkijoista, arkeologista ja maakuntatutkijasta muodostui Etelä-Karjalan museon kulttuuriympäristötiimi, joka hoitaa kulttuuriympäristötyötä ja alueellisen museotoiminnan edistämistyötä.   

Seuraavassa avaamme hieman kulttuuriympäristötiimin jäsenten työnkuvia. Oheisista linkeistä voit lisäksi käydä lukemassa tarkemmin tiimin jäsenistä heidän itse kertominaan. 

Kulttuuriympäristötiimi Ratsuväkimuseon edustalla helmikuussa 2021. Vasemmalta: Tuija Välimaa, Noora Gherghel, Esa hertell ja Sinikka Myyrä. Kuva: Tuomas Nokelainen.

Rakennustutkijat tekevät asiantuntijatyötä rakennussuojelun parissa Etelä-Karjalan alueella. Rakennustutkija toimii kulttuuriympäristöarvojen asiantuntijana. Työnkuvaan kuuluu muun muassa lausuntojen antaminen kaavoituksessa sekä rakennus- ja purkamisluvissa, rakennusinventointi, -dokumentointi ja muu selvitystyö, korjausneuvonta sekä apu rakennusperintöavustuksiin liittyvissä asioissa. Jos esimerkiksi tarvitset neuvoa suojellun rakennuksesi korjaamisessa, voit olla yhteydessä rakennustutkijaan.  

Täältä pääset lukemaan rakennustutkijoiden Noora Gherghelin ja Tuija Välimaan esittelyt: 

Noora Gherghel ja Tuija Välimaa

Arkeologi vastaa maakunnan arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta ja antaa kiinteitä muinaisjäännöksiä koskevia viranomaislausuntoja, jotka ohjaavat myös kaavoitus-, maankäyttö- ja rakennustöitä. Arkeologi antaa myös neuvontaa ja tietopalvelua maakunnan muinaisjäännöksiin liittyvissä asioissa. Arkeologi tekee yhteistyötä rakennustutkijoiden kanssa muun muassa lausuntotyössä. 

Voit tutustua arkeologi Esa Hertelliin tarkemmin täällä: Esa Hertell

Maakuntatutkija tekee yhteistyötä Etelä-Karjalan paikallismuseoiden ja yhdistysten kanssa. Maakuntatutkija edistää maakunnan museotyötä. Työnkuvaan kuuluu paikallismuseoiden opastaminen käytännön museotyön tekemisessä ja sen myötä yhteisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Maakuntatutkija ohjaa myös Museovirastolta saatavien paikallismuseoavustusten käyttöä. 

Täällä maakuntatutkija Sinikka Myyrä kertoo työstään: Sinikka Myyrä

Salpalinjaan tutustuminen käynnissä syksyllä 2020; Juvolan tykkipatteri Lemillä. Kuva: Noora Gherghel.

Kulttuuriympäristö on ihmisen toiminnan muovaamista maisemista, rakennetuista ympäristöistä ja arkeologisesta perinnöstä muodostuva kokonaisuus. Kulttuuriympäristöissä näkyy ihmisen vaikutus luontoon. Lue lisää kulttuuriympäristöistä Museoviraston verkkosivuilta: https://www.museovirasto.fi/fi/kulttuuriymparisto 

Museoviraston verkkosivuilta löytyvät myös Suomen kaikki alueelliset vastuumuseot tehtävineen: https://www.museovirasto.fi/fi/museoalan-kehittaminen/tietoa-suomen-museoista/alueelliset_vastuumuseot

Rakennustutkija Sini Saarilahden kirjoittamassa blogissa kerrotaan kulttuuriympäristötiimin tutustumisretkestä Parikkalaan kesällä 2020: Museon kulttuuriympäristötiimi Parikkalassa

Teksti: Sinikka Myyrä

Kuvat: Noora Gherghel ja Tuomas Nokelainen

Kuvat: Jalmari Lankinen, ellei toisin mainita.

Etelä-Karjalan museon kuva-arkiston kokoelmissa on vuodesta 2017 saakka ollut Jalmari ja Juha Lankisen valokuva- ja arkistokokoelma, jonka perustan muodostavat Jalmari Lankisen kuvaamat valokuvat 1910-30-luvuilta Viipurista ja Karjalasta.

Viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen (1894-1970) oli harrastelijavalokuvaaja. Hän oli saanut tuntumaa valokuvaukseen jo kouluaikoina tehdessään sitä kesätyönään. Lankinen kuvasi alkuaikoina paljon muotokuvia lapsuudenperheestään ja sittemmin opiskelijatovereistaan Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa. Nämä vanhimmat kuvat ovat 1910-20-luvuilta säilyneitä vedoksia.

Jalmari Lankisen lapsuudenperhe heinätöissä 1910-luvulla.

Ahto Virtanen, Jalmari Lankinen ja Alvar Aalto Suomen Teknillisen Korkeakoulun luokassa vuonna 1921.

Lankisen valokuvausharrastus otti kunnolla tuulta alleen, kun Viipuriin perustettiin vuonna 1930 Karjalan kameraseura. Seura kokoontui 1930-luvulla kerran viikossa kerhoiltoihin, joissa saattoi kuulla luentoja tai esimerkiksi laitteistoesittelyjä. Se järjesti myös näyttelyitä ja kilpailuja, joihin Lankinenkin on tiettävästi ainakin kerran osallistunut, koska voitti Karjala-lehden maininnan mukaan pitkään harrastaneiden sarjan ”Rantamaisema”-otoksellaan. 

Karjalan kameraseura vuonna 1933. Kuvaaja: Talvenheimo.

Todennäköisesti kameraseuran vaikutuksesta Lankisen ottamien valokuvien määrä kasvoi 1930-luvulla huimasti ja joukkoon alkoi ilmestyä hieman taiteellisempiakin otoksia.

Lankinen on kuvannut paljon kotikaupunkinsa elämää ja muuttuvaa katukuvaa.Valokuvausvälineet roikkuivat naulakossa hänen kotinsa eteisessä, joten ulos lähtiessä kamera tuli helposti otetuksi mukaan.

Karjalan- ja Torkkelinkadun risteys Viipurissa 1930-luvulla.

Karjalan- ja Torkkelinkadun risteys Viipurissa 1930-luvulla.

Vuonna 1936 valokuvauksen saralla keksittiin uutta, kun markkinoille ilmestyi agfacolor-väridiafilmi. Myös Lankinen omaksui tuon uuden keksinnön jo varhain ja kuvasi sillä kotikaupunkinsa maisemia.

Hinaaja vetää proomua Viipurinlahdella vuonna 1939.

Lankinen meni ensimmäisen kerran naimisiin Elina Partion kanssa vuonna 1923, mutta hän kuoli tuberkuloosiin jo 1930. Kolme vuotta myöhemmin Lankinen meni uusiin naimisiin Siiri Jäppisen kanssa. Tuosta liitosta syntyi vuonna 1937 poika Juha Jaakko Jalmari. Onnellinen perhe-elämä kesämökillä on kuvakokoelmassa hyvin edustettuna ja siitä on runsaasti värikuviakin.

Juha Lankinen on pesevinään autoa 1939.

Lankinen on kuvannut luonnollisesti myös suunnittelemiaan rakennuksia ja niiden valmistumisen vaiheita. Kenties kuvatuin työmaa on ollut myös Lankisen toimiston suurimpia töitä: Tiuruniemen tuberkuloosiparantola Joutsenossa. Kuvia on sen suunnittelun ja piirtämisen vaiheista aina valmistumiseen saakka.

Tiuruniemen parantolan työmaa 1937.

Vastavalmistunut Tiuruniemen tuberkuloosiparantola 1939.

Yksi hienoimmista Lankisen kuvaamista kokonaisuuksista on Viipurin uuden tuomiokirkon korjaustöiden yhteydessä kuvattu panoraama. Lankinen oli vuonna 1936 valvomassa työmaata, kun päätti ottaa kirkon tornista koko Viipurin keskustan käsittävän panoraaman.

Osa tuomiokirkon tornin panoraamasta Viipurin linnan suuntaan.

Lankisen ottamat valokuvat, elämäntarina ja arkkitehtuuri ovat pohjana Etelä-Karjalan museon ensi kesän näyttelyssä 2.5.-10.10. Taidemuseon kesänäyttely on niin ikään arkkitehtuuripainotteinen, sillä 12.6.-5.9. siellä esitellään toista viipurilaista arkkitehtia Uno Ullbergia.

Rykmentissä yksityiskohtaisesti kirjattujen tapahtumien tarkastelun mahdollisti kokoelmasiirron yhteydessä esille tullut nippu päiväkäskyjen suomennoksia Suomen Rakuunarykmentille. Päiväkäskyt on kirjoitettu ennen pääsiäistä 125 vuotta sitten, jolloin pitkäperjantai 2.4. ja pääsiäinen 4.-5.4. on osunut samoille päivämäärille kuin tänäkin vuonna 2021.

Päiväkäskyt olivat Lappeenrannan Lindholmin talon ullakolta osoitteesta Yhdyskatu 10 löytyneessä pienessä pahvilaatikossa muiden vanhojen papereiden joukossa. Todennäköisesti paperit on otettu talteen viimeistään Lindholmin talon purkamisen yhteydessä 1950-1960-luvulla, mutta aivan tarkkaa tietoa ei ole, miten ja milloin laatikko on museolle päätynyt.

Kauppias Lindholmin talo sijaitsi Lappeenrannan keskustassa hotelli Patrian lähellä. Nykyisin samalla paikalla on kerrostalo. Lindholmin talo tunnettiin alun perin niin sanottuna Gripenbergin talona. Aikojen kuluessa se on ollut asuintalona ratsumestari Fritz von Tobiesenille perheineen, samoin piirilääkäri Karl Adolf Hällströmin perheelle, sekä se on tunnettu useiden sukupolvien ajan Lindholmin talona.

Suomen Rakuunarykmentille keväällä 1896 annetut päiväkäskyt kuvaavat elämää rykmentissä sen parhaimpina toimintavuosina.

Suomen Rakuunarykmentistä on tehty useita tutkimuksia, julkaisuja ja artikkeleita. Kirjoituksen tausta-aineistona käyttämäni lähteet ovat: Lappeenrannan museoiden kokoelmahallintajärjestelmä, julkinen kulttuurin ja tieteen hakupalvelu Finna.fi, verkkonäyttelyn ”Hei Hoplaa!” tiedot, artikkeli: Soile Rinno: Ratsuväki ja Lappeenranta Autonomian aikana. Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999., sekä julkaisu: Castrén, Klaus, Suomen rakuunarykmentti 1889 – 1901. Upseeristo ja siviilivirkamiehistö. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 10. 1984.

Suomen Rakuunarykmentin kasarmit kuvattuna Nikolainvalleilta 1890-luvun lopulla. Kuva on samalta ajalta kuin päiväkäskyt. Ratsumestari von Tobiesenin asuintalo vuonna 1898, Yhdyskatu 10, Lappeenranta. Päiväkäskyt ovat ehkä olleet talossa ratsumestari von Tobiesenin perheen asuessa siinä. Mutta mitä ovat päiväkäskyt?

Pääsiäisen perinteisiin kuului koristeltujen pajunoksien vieminen kirkkoon siunattavaksi palmusunnuntaina. Pajunoksat aseteltiin ikonien viereen koristeeksi ja siinä ne saivat olla siinä helatorstaihin saakka.

Pääsiäistä edeltävän suuren viikon torstain iltapalveluksesta pyrittiin tuomaan tuli kirkosta tuohuksella kotiin ikonin edessä olevaan lampukkaan. Joskus kävi niin, että tuli sammui tuohuksesta, kun oltiin jo aika lähellä kotia. Pääsiäisenä lampukkaan laitettiin roikkumaan kaunis pääsiäismuna.

Suurella viikolla muisteltiin Kristuksen kärsimyksiä. Suru näkyi kodissa tummina tekstiileinä ja koristelun yksinkertaisuutena. Jumalanpalveluksia oli paljon ja ne rytmittivät kodin pääsiäisvalmisteluja. Suuren viikon pääsiäisvalmisteluihin kuuluivat kananmunien värjääminen isossa kattilassa sekä pääsiäisleipomusten, kulitsa, baba ja pasha, valmistelut.

Suurena lauantaina koti laitettiin pääsiäiskuntoon. Koristeet otettiin esille ja kauniit juhla-astiat katettiin salin pöydälle koko tulevaksi viikoksi. Pöydillä olevat baba ja kulitsa saivat omat koristeensa. Suuri paasto päättyi pääsiäisyön palvelukseen ja erityisesti kirkossa siunattuja leivonnaisia syötiin kotona kirkosta palattua. Yö oli myös lapsille erityinen, sillä he saivat valvoa koko yön, aamuun saakka. Pääsiäinen, Juhlien juhla oli alkanut.

Ruokasalin kaapin päälle asetettiin kauniit puusta valmistetut pääsiäismunat. Ne sai myös avattua kahteen osaan.

Pääsiäisen juhlakausi kesti neljäkymmentä päivää, helatorstaihin asti. Etenkin pääsiäistä seuraava pääsiäisviikko oli vilkasta aikaa. Silloin tehtiin paljon vierailuja ja myös vieraita otettiin vastaan.

Helatorstain jälkeen kaikki kauniit pääsiäiskoristeet pakattiin talteen odottamaan seuraavan vuoden pääsiäisjuhlaa.

Kirjoittaja on Mari Tams, joka työskentelee Lappeenrannan museoilla. 

Kevät on tullut ja sen myötä kävelyretket ympäri kaupunkia. Etelä-Karjalan museolla avautuu viikolla 17 Jalmari Lankisen näyttely: Jalmari Lankinen – Viipurin arkkitehti, Kannaksen valokuvaaja. Näyttely esittelee häntä enemmän valokuvaajana kuin arkkitehtinä, jona hän on tullut suurelle yleisölle enemmän tutuksi. 

Ajattelinkin, että voisin pyörähtää pikakävelyllä ja käydä yhdessä Lankisen rakennuskohteessa, joka sattuu olemaan melko lähellä omaa kotiani. Se on varmasti kaikille lappeenrantalaisille tuttu kohde, mutta myös niille, jotka ovat Lappeenrantaan saapuneet koskaan junalla.  Rakennus nimittäin sijaitsee aivan juna-aseman lähettyvillä.  Juna-asemalta suunnistaessa kaupunkiin päin, rakennus jää vasemmalle puolelle puistoaluetta, ja se sijaitsee aivan Vanhan hautausmaan kulmalla. 

Rakennus on vuonna 1938 valmistunut Armilan kansakoulu, sittemmin Armilan koulu. Rakennuksessa ei tosin enää ole koulutoimintaa, vaan se on kunnostettu joitakin vuosia sitten yrityskäyttöön. Kansakouluna rakennus ehti toimia vuoteen 1974, jonka jälkeen nimi muutettiin Armilan kouluksi.  Armilan koulussa koulutyö lopetettiin vuonna 2013, yli 70 vuoden jälkeen.  Moni ei ehkä tiedäkään, että rakennus toimi sodan aikana muutaman vuoden sotasairaalana. Se ehti toimia hyvin lyhyen aikaa kouluna ennen sodan syttymistä, jolloin rakennus muutettiin nopealla aikataululla sotasairaalaksi. 

Armilan kansakoulu vastavalmistuneena; arkkitehti Jalmari Lankisen suunnittelema funktionalistinen koulurakennus. Kuva: Aarne Pietinen, 1939, Lappeenrannan museot.

Armilan kansakoulu rakennettiin alati kasvavan kaupungin koulutustarpeisiin. Se rakennettiin hieman keskustasta kauemmas, jossa tilaa riitti isolle koululle ja pihamaalle. Lappeenrannan museoiden kuva-arkiston kuvista näkee hyvin, miten alue on muuttunut. Alueella ei ole vielä tuolloin ollut mm. punatiilisiä kerrostaloja puiston vieressä, eikä matalampaa koulurakennusta, joka sijoittuu Lankisen rakennuksen ja uudempien asuinkerrostalojen väliin. 

Armilan kansakoulu valmistuneena. Kuva: Jalmari Lankinen 1938, Lappeenrannan museot.

Rakennus edustaa funktionalismia parhaimmillaan. Rakennuksen muotokieli on selkeää ja kaunista, ja vaalea väritys korostaa vielä muotojen selkeyttä. Rakennus koostuu kahdesta kolmekerroksisesta osasta, jotka ovat yhdistettynä toisiinsa n. 120 asteen kulmassa. Keskellä liitoskohtaa on tornimainen yhdysosa, jossa on hienot ikkunarivit. 

Kuva Armilan koulusta, yksityiskohta. Hanna Lommi, 2021.

Rakennuksen yksityiskohtia voisi tuijotella kauemminkin, mutta keväinen sää yllätti viileydellään ja minun oli pakko jatkaa matkaa, jotten jäätyisi. 

Armilan koululta suunnistin sitten Kesämäenkoululle päin, oikaisten Tykki-Kiviharjun puutalokorttelin läpi.  Aluetta voisi kierrellä pitkäänkin, sillä joka kerta kun sinne eksyy, huomaa uusia yksityiskohtia vanhoissa puurakennuksissa.  Alue on vanha työläiskortteli, joka on nykyisin erittäin suosittu asuinalue. Alueen viehättävyys, rakennusten lisäksi, liittyy varmasti pihojen pienuuteen ja kapeisiin kujiin. Kävellessä alueella tulee olo, että kävelee leikkikaupungissa, jossa jokainen rakennuksen ja pihan yksityiskohta on tarkkaan harkittu osa kokonaisuutta. Talojen värityskin on suurelta osin pastellinen. 

Tykki, näkymä Kangaskadulta etelään. Kuva: Mikonsaari Aarne A., 1968–1979, Lappeenrannan museot.

Kiviharjua, yksityiskohta puutalosta. Kuva: Matti Juhani Väkevä, 1970–1979, Lappeenrannan museot.

Alueella on vanhojen puurakennusten välissä uudempiakin rakennuksia, osa 1950-luvun rintamamiestyyppisiä taloja, ja aivan uutta tuotantoakin löytyy.  Alueesta löytyy Lappeenrannan museoiden Finnasta joitakin kuvia, joissa kujien kapeus tulee hyvin esiin. 

Kiviharjunkatu Tykki-Kiviharjussa 1970-luvulla. Kuva: Matti Juhani Väkevä, Lappeenrannan museot.

Sain selville Lappeenrannan kadunnimet -opuksesta (Laila Lehikoinen 1982), että alueen nimi juontaa juurensa tietystä henkilöstä. Kaupunginosan ensimmäinen asukas on ollut ruotusotamies Juho Ekqvist. Hän on sotaväessä ollessaan saanut nimen Tykki. Alue on vuosien saatossa kulkenut nimillä Tykinkylä ja Tykinkaupunki. Virallinen nimihän alueelle on Tykki-Kiviharju.  Alue on kuulunut Reijolan tilaan ja Kiviharju on ollut tilan kantatalon yhden osan nimi. Molemmat nimet haluttiin säilyttää kaupunginosan nimessä. 

Tykki-Kiviharjun ohitettuani, ja Simolantien ylitettyäni, saavun ensin Kesämäen alakoulun pihaan, joka edustaa kampustyylistä koulurakentamista. Yhtä isoa koulurakennusta ei ole, vaan isolla rinnetontilla on pienempiä rakennuksia siroteltuna ympäriinsä. Lisäksi alueella on kolme hieman isompaa rakennusta, joista yhdessä sijaitsee liikuntasali, toisessa on kouluruokala ja kolmannessa teknisentyön tilat. Lisäksi tontille on rakennettu 2000-luvulla isompi koulurakennus, jossa toimii Itä-Suomen Lappeenrannan koulun yksikkö.  Alueella on myös uutuutta kiiltävä uusi päiväkotirakennus (Kesämäen päiväkoti), joka valmistui vajaat kymmenen vuotta sitten. 

Kesämäen koulun aluetta, Hanna Lommi 2021.

Kesämäen koulun sivuilta löytyy tietoa alakoulun historiasta. Rakennukset ovat valmistuneet vaiheittain, ensimmäisten pienten kouluyksiköiden noustessa pystyyn jo 1950-luvulla, viimeisimmät rakennukset ovat valmistuneet 1960-luvulla. Rakennukset on suunnitellut arkkitehti Reino Ahjopalo, samainen henkilö, joka suunnitteli myös linnoituksessa sijaitsevan radiotalon.  Alue on toiminut ennen rakennustöitä rakuunoiden harjoitusalueena. Rakennuksissa on 1-3 luokkahuonetta per rakennus. 

Kesämäen koulu talviaikaan. Kuva: Aarne Mikonsaari, 1968-89, Lappeenrannan museot.

Yläkoulu sijaitsee Lavolankadun toisella puolella aivan Ristikankaan hautausmaan vieressä. Yläkoulu kulki aikaisemmin nimellä Kesämäenrinteen koulu, ja sitä ennen Saimaan yhteislyseo.  Rakennus on parhaillaan peruskorjauksessa. Koulurakennuksessa on toiminut aikaisemmin myös Kesämäen lukio, mutta se lakkautettiin jo vuonna 1996.  Nykyisellään Kesämäen koulun 6.-9. luokkalaiset työskentelevät väistötiloissa, mutta kouluun on tarkoitus muuttaa takaisin kesän jälkeen. 

Saimaan Yhteiskoulu, Kesämäki; koulurakennuksia lentokentän suunnasta. Kuva: Kuvapaja, 1958, Lappeenrannan museot.

Armilan koulun lisäksi muita Lankisen rakennuksia Etelä-Karjalassa ovat esimerkiksi Tiurun sairaala Joutsenossa ja Tainionkosken koulu Imatralla.

Etelä-Karjalan museo on auki seuraavasti: 

ti-su 11-17

Tervetuloa tutustumaan 2.5.2021 alkanen museon uuteen näyttelyyn:

Jalmari Lankinen – Viipurin arkkitehti, Kannaksen valokuvaaja

Jutun kirjoitti Hanna Lommi, joka toimii Lappeenrannan taidemuseon yleisötyön amanuenssina.

Pääsiäinen

Kuvat: Kaisa Juntunen.

Vuonna 2021 palmusunnuntaina sai vitsan jättää ovelle ja valita mieleisensä palkan vitsamaljakon ohessa olevasta korista.

Kuva: Mira Jaatinen.

Myös museolla perinteeksi muodostuneet Wolkoffin kotimuseon pääsiäispuuhat jäivät väliin.

Pääsiäisen valmistelua Wolkoffin talomuseolla vuonna 2019. Kuvat: Jaana Kiero.

Vappu

Paikkakunnan teekkareitten kaupunkikuvassa pitkään näkyvä ja kuuluva vapunvietto siirrettiin syksyyn. Vuonna 2021 teekkarit viettivät etäWappua.

Kuva: Hanna Lommi.

Kauppatorilla on vapunaattona ollut normaalisti kuhinaa. Vaan ei poikkeusvuonna 2020.

Kuva: Emilia Piironen.

Eksoten infektiovastaanoton henkilökunta kevensi painostavaa tunnelmaa hassuilla vappuasuillaan, samalla muistuttaen asukkaita suojavarusteitten käytöstä.

Kuva: Maritta Poutanen.

Vapunpäivää on vietetty perinteisesti Lappeenrannassa linnoituksen valleilla asukkaitten yhteisellä piknikillä. Aikaisempiin vuosiin verrattuna näky valleilla oli autio.

Kuva: Jukka Kosonen.

Valmistujaiset

Kevään 2020 ylioppilasjuhlat ja valmistujaisjuhlat peruttiin ja siirrettiin syksyyn. Todistukset tulivat postissa. Syksyn ylioppilaitten juhlavastaanotto katsottiin YouTuben välityksellä. Todistuksen sai noutaa lukiolta tiettynä ajankohtana. Monet peruivat juhlavastaanotot kodeissa tai juhlatiloissa.

Kuva: Jaana Kiero.

Kuva: Hanna Sievänen.

Kuva: Aada Sainio.

 Covid 19 -pandemian aikana juhlittiin syntymäpäiviä ja siirtymäriittejä, rajoitusten puitteissa.

Syntymäpäivät

Syntymäpäiviä ei vietetty lainkaan tai ne vietettiin etäyhteyksien välityksellä, ikkunan takaa tai ulkona, pienellä porukalla. Perhepiirissämme vietettiin 18-vuotissynttäreitä läppärin välityksellä keittiönpöydän äärellä kippistellen. Päivänsankarin sijaintipaikasta Helsingistä lähetettiin kuvia juhlaherkuista.

Kuvat: Jaana Kiero.

Polttareitakin vietettiin kasvomaskit kasvoilla. 

Kuva: Tiina Kautonen.

Ristiäisissä piti pitää turvavälit ja kasvomaskit. Loput kummit jäivät kuvan ulkopuolelle, jotta turvavälit säilyisivät. Myös äidillä piti olla kasvomaski tapahtuman ajan. 

Kuvat: Annika Vesterinen.

Hautajaiset

Kuva: Tarja Pajari

Hautajaisiin osallistuvien määrää oli pandemian vuoksi rajattu. Kaikki tilaisuuteen osallistuneet ovat  olleet  lähikontaktissa muutoinkin, joten voivat istua vierekkäin ilman turvaväliä. Kaikilla tilaisuudessa olleilla yli 12-vuotiailla oli maski käytössä koko tilaisuuden ajan. Virret oli tulostettu erillisille lehtisille, jotta ei käytetty yhteisiä virsikirjoja, sillä hanskat eivät olleet sisällä käytössä. Papilla ja kanttorillakin oli maskit käytössä koko tilaisuuden ajan.

Hautajaiset Ristikankaan kappelissa. Kuvat: Annika Vesterinen.

Naisetkin toimivat arkunkantajina, sillä sallittu henkilömäärä oli rajattu. Kaikilla tilaisuudessa olleilla yli 12-vuotiailla maski käytössä koko tilaisuuden ajan. Lisäksi oli kuukauden kylmimpiä päiviä, joten maskit ja silmälasit olivat haastava yhdistelmä. 

Kuva: Arto Markku.

Kolmannessa osassa teemme katsaukseen poikkeusolojen joulun aikaan.

Pikkujoulut

Pikkujoulujakaan ei voitu viettää normaaliin tapaan. Työpaikallamme museotoimen johtajalta tuli seuraavanlainen sähköpostiviesti: 

“Päätimme käyttää henkilökunnan joulumuistamisrahat a’ 20 € lahjakortteihin. Voit valita lahjakortin joko

1.Majurskan kahvilaan

2.Lehmus Roasteryn tehtaanmyymälään tai kahvilaan Satamatie 6:ssa

3.Museokauppaan 😉”

Ankeata oli, normaaleihin museon henkilökunnan pikkujouluihin verrattuna. Pikkujouluissamme on ollut aiempina vuosina runsas osanotto ja hauskaa on riittänyt pikkutunneille asti!

Lahjakortti Majurskaan. Kuva: Satu Ståhlberg.

Lahjakortti Lehmus Roasteryyn. Kuva: Anne Tahvanainen.

Saimaan Kameraseuran pikkujoulut sujuivat puolestaan tähän tapaan:

Virtuaaliset pikkujoulut joulukuussa 2020. Vetäjätahot ovat läsnä turvavälein Yhteisötila Kuutinkulmassa ja osallistujat Teams:n välityksellä. Illan ohjelmassa oli seuran sisäisen vuosikilpailun kuvien katsomista ja Vuoden Kuvaajien nimeäminen. Kuva: Jukka Kosonen.

Joulu

Joulua kehotettiin viettämään samassa taloudessa asuvien kesken, joten joulupukkia ei monessa perheessä pandemiavuonna juuri nähty.  Aholassa pukki muisti joulun viettäjiä kirjeellä.

Kuvat: Aki Luukko.

Uusi vuosi

Uudenvuoden aattoa juhlistettiin maakunnan kaupungeissa uusin tavoin.
Lappeenrannan kaupungin uudenvuoden juhlavastaanotto järjestettiin virtuaalisena. Samalla vietettiin kaupungin Green Leaf –voittovuoden avajaisia. Euroopan ilmastopääkaupunkina. Perinteisen ilotulituksen sijaan nähtiin valoteos, jonka valkokankaana oli Lappeenrannan kaupungintalo. Virtuaalinen vastaanotto:

Lappeenrannan kaupungin uuden vuoden ja Green Leaf vuoden 2021 avaus

Imatralla uuden vuoden perinteinen vastaanotto peruttiin ja sen sijaan Imatrankosken patoon valaistiin valoteos.

Korona-ajan kuvat teksteineen kokosi museoassistentti Jaana Kiero. Lappeenrannan museot ovat tehneet nykydokumentointia covid 19-pandemian ajan.

Lappeenrannan Vilkjärveltä löytyi muutama vuosi sitten peltotöissä kivikautinen nuolenkärki. Kyseessä on piikivestä tehty ns. ruotokärki. Vastaavia nuolenkärkiä esiintyy Suomessa varhaismesoliittisissa yhteyksissä n. 10500 vuotta sitten. Kärjet kuuluvat aikakauteen, jolloin ihmisasutus levittäytyi kohti pohjoista pian jääkauden jälkeen jäästä vapautuneille alueille. Tuolloin eteläisessä Suomessa kasvoi jo koivuvaltaisia metsiä ja metsissä oli saatavilla mm hirviä ravinnoksi.

Aikakauden tunnettuja asuinpaikkoja Lappeenrannasta ovat Kuurmanpohjan asuinpaikat, tunnetuimpana Saarenoja 2, josta on löytynyt vastaavia nuolenkärkiä. Tunnettu kohde Etelä-Suomesta on myös Lahden Ristolan asuinpaikka. Ruotokärkiä esiintyy varhaismesoliittisissa yhteyksissä eteläisen Suomen lisäksi myös Utsjoella, mutta löytöjä ei toistaiseksi tunneta Pohjois-Lapin ja Savo-Karjalan väliseltä vyöhykkeeltä. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, koska varhaismesoliittisia ruotokärkiä löydetään myös Kainuusta ja Etelä-Lapista.

Vilkjärveltä löytynyt nuolenkärki on tehty piikivestä. Kuva: Esa Hertell.

Vilkjärven kärjellä on pituutta n. 45 mm, leveyttä 15 mm ja paksuutta n 2 mm. Se on kokonsa puolesta vastaava kuin Lahden Ristolasta, Utsjoen Sujalasta ja Ilomantsin Niemenjärveltä löytyneet kärjet, joiden kokoa voidaan luotettavasti arvioida. Suurempiakin kärkiä kyllä tunnetaan. Nilsiästä on koko Koillis-Euroopan mittakaavassa näyttävä yli 10 cm pitkä ns. Pulli-tyypin ruotokärki, jota on vatsapuolelta muotoiltu pintaretusoinnilla kenties jopa taidonnäytteeksi. Hieman samankaltaista kärkiosan muotoilua on myös Vilkjärven nuolenkärjessä. Tämä tosin näyttää tehdyn, jotta kärjestä on saatu mahdollisimman terävä ja suora. Esineen ruoto on muotoiltu kahdelta puolelta retusoimalla.

Vilkjärven kärki on noin 45mm pitkä ja 15mm leveä. Kuva: Esa Hertell.

Ruotokärjet on tavallisesti valmistettu piisäleiksi sanotuista pitkistä ja kapeista piikiviliuskoista, jotka on irrotettu tarkoitusta varten muotoillusta iskentäytimistä. VIlkjärven aihio näyttää olleen hieman epätavallinen, mutta kärki on kuitenkin muuten varsin mallikas tyyppinsä edustaja. Kokonaisuutena kärki on säilynyt hämmästyttävän hyvin. Se on pysynyt täysin ehjänä huolimatta löytöpaikastaan pellolla, jota on muokattu aikojen saatossa lukuisia kertoja koneellisesti. Traktorin pyörät ovat rullanneet löytökohdan yli ja teräksinen kyntöaura kääntänyt kohdalla maata. Onneksemme sattuma kuitenkin jätti hauraan nuolenkärjen vaurioitta ja auttoi tuomaan sen päivänvaloon istutustöiden yhteydessä.

Kirjoittaja Esa Hertell on Lappeenrannan museoiden arkeologi.

Suomen Museoliitto järjesti vuonna 2020 valtakunnallisen Sanoista ekotekoihin – museot ja kestävä kehitys -koulutuksen, joka oli suunnattu museoiden henkilökunnalle. Lappeenrannan museoista noin 7 kuukautta kestäneeseen etäyhteyksin tapahtuneeseen koulutukseen osallistuvat amanuenssi Mikko Pirinen, museoassistentti Noora Niemi ja museomestari Matti Väyrynen. Hieman ennen kuin koulutus päättyi vuoden 2020 syksyllä Lappeenranta voitti itselleen European Green Leaf 2021 -tittelin (Gabrovon ohella).

Hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi on laskettava hiilijalanjälki. Laskelman perusteella voidaan laatia toimenpiteitä päästöjenvähentämiseksi ja arvioida, voidaanko päästöihin tehdä leikkauksia tai välttää niiden syntymistä. Hiilijalanjäljen laskemiseen oli koulutuksessa tutustuttu ja tiedonkeruutakin aloitettu, mutta Green Leaf -kumppanuuden kautta varsinaisen laskennan tekevän LCA Consulting Oy:n asiantuntijan avustuksella hanketta saatiin konkreettisemmin eteenpäin.

Museoiden ilmastointi ei tarkoita vain ilman lämmittämistä talvipäivinä ja viilentämistä kesäpäivinä. Museoiden lämpötilojen lisäksi hallitaan myös ilmankosteutta. Lappeenrannan taidemuseon ilmastoinnin lämmitys-, jäähdytys- ja höyrystinjärjestelmä kuluttaa myös energiaa. 

Mistä museon hiilijalanjälki muodostuu eli mitä tietoja museon jalanjäljen laskemiseksi tarvitaan? Tiivistetysti tarvitaan mahdollisimman tarkat tiedot seuraavista toiminnoista, asioista tai asiakokonaisuuksista:

•           sähkönkulutus
•           lämmitys
•           jäähdytys
•           ostetut tuotteet, tavarat ja materiaalit
•           ostetut palvelu
•           museon ajoneuvon käyttö
•           oman auton käyttö
•           erilaiset kuljetukset
•           liikematkat
•           jätehuolto

Kun museossa on 20 vakituista työtekijää ja toimintaa on kaikkiaan noin 10 eri kiinteistössä, kaiken tiedon kerääminen ei tapahdu aivan hetkessä. Onkin jännittävää päästä näkemään, miten suuri hiilijalanjälki on ja miten se eri toimintojen osalta jakautuu.

Museon henkilökuntaa taidemuseon edustalla kevään #tuntitoukokussa -siivoustapahtuman aikana.

Yhtenä konkreettisena toimena ympäristön hyväksi järjestettiin perjantaina 21.5. #tuntitoukokussa -siivoustapahtuma, jossa haastettiin koko museon henkilökunta, Linnoituksen asukkaat ja kaikki Lappeenrantalaiset keräämään roskia Linnoituksesta ja sen lähialueilta yhden tunnin ajaksi. Lappeenrannan kaupungin ympäristötoimi lainasi toimintaan tarvittavaa välineistöä. Ajoittaisesta sateesta huolimatta saimme haastettua mukaan kymmenkunta asiakasta ja kymmenkunta henkilökuntamme jäsentä. Jätettä suhteellisen siististä Linnoituksesta saatiin kerättyä yhteensä kahden tunnin aikana noin muovikassillinen.

Teksti ja kuvat: Mikko Pirinen, amanuenssi, Lappeenrannan museot

Imatralla Immolan kasarmialueella sijaitseva Rajamuseo on ainoa suoraan Rajavartiolaitoksen (RVL) alaisuudessa toimiva museo. Uskon, että Rajavartiolaitoksen rooli rajojemme vartijana lienee lukijoille jokseenkin tuttu. Korona-aikakausi on nostanut myös Rajavartiolaitoksen toiminnan rajanylityspaikoilla ja sisärajojen valvonnassa tikun nokkaan ja turvallisuudesta vastaava viranomainen on ollut runsaasti julkisuudessa. Museonäkökulmasta on helppo todeta, että kuluneiden puolentoista vuoden aikana laitos on toiminut poikkeusoloissa, jotka ovat sen historian merkittävimmät sitten Suomen sotavuosien.

Rajamuseo perustettiin vuonna 1989 laitoksen sisäiseksi opetusmuseoksi, jonka tarkoitus oli kehittää Rajavartiolaitoksen henkilöstön ja sen sidosryhmien tietämystä RVL:n historiasta ja perinteistä. Sama opetusvelvollisuus Rajamuseolla on yhä. Pidän oppitunteja ja näyttelyopastuksia muun muassa Immolassa asevelvollisuuttaan suorittaville varusmiehille, kadeteille ja rajavartijan peruskurssia käyville. Rajamuseon näyttely avattiin 1990-luvun alussa kesäkaudeksi kaikille halukkaille, sillä museo oli herättänyt paljon ulkopuolista kiinnostusta. Siitä lähtien näyttely on ollut avoinna kesäisin ja muutoin tilauksesta. Kesäkuukausina avoinnapidosta huolehtii Kaakkois-Suomen Rajamieskilta, joka koostuu pitkälti palveluksensa jo päättäneistä entisistä rajavartijoista. 

Kuva Rajamuseon näyttelystä. Huomaa vasemmassa laidassa seisova korona-suojavarusteinen rajavartija. Näyttely yltää nykypäivään saakka. Kuva: Jani Loijas 2021.

Opetusvelvoitteen ohella Rajamuseolla on muitakin velvoitteita. Museon tärkein tehtävä on tallentaa maarajojen valvonnan historiaa, RVL:n lento- ja pelastustoimintaan sekä sotien ajan rajajoukkoihin liittyvää historiaa, hoitaa kokoelmia asianmukaisesti sekä esitellä sitä näyttelyin. Rajamuseon näyttelyllä ja toiminnalla on oma PR-merkityksensä koko Rajavartiolaitokselle. 

RVL:n merelliseen puoleen on keskittynyt Kotkan Merikeskus Vellamossa sijaitseva Merivartiomuseo, joka tekee kiinteää yhteistyötä Rajamuseon ja Rajavartiolaitoksen kanssa. Rajamuseon päivittäisistä toiminnoista vastuussa oleva virkamies, eli tässä tapauksessa minä, toimin myös RVL:n museo- ja perinnetoiminnan asiantuntijana. Se on maininnan arvoista, että Rajamuseon näyttelyyn ei koskaan ole ollut pääsymaksua. Viranomaisen alaisuudessa toimittaessa ei meillä ole mitään kaupallisia tavoitteita ja Rajavartiolaitos rahoittaa toimintamme.

Rajakoira Klasu haistelee rajan ylittäneen loikkarin jälkiä Rajamuseossa. Kuva: Jani Loijas 2021.

Rajamuseo kuului historiansa alussa Kaakkois-Suomen Rajavartioston alaisuuteen, jonka esikunta sijaitsee Immolan kasarmialueella. 2000-luvulla se siirtyi osaksi Raja- ja merivartiokoulua, joka sekin sijaitsee Immolassa. Rajamuseon näyttelyä on uudistettu suuremmin noin kymmenen vuoden välein ja perusnäyttelyn lisäksi meillä on ollut vaihtuvia näyttelyitä. Korona-aikana emme ole enää niitä tehneet vaan keskittyneet perusnäyttelyn kehittämiseen.  

Aloitin työt Rajamuseon museomestarina huhtikuussa 2020. Työnimikkeeni tuntui aluksi erikoiselta, sillä aiemmissa museotyöpaikoissa olen tottunut pitämään museomestareita etenkin teknisen puolen osaajina. Joka tapauksessa operoin tällä tittelillä ja Rajavartiolaitoksessa olen ainoa laatuani. Rajamuseo on vähäväkinen museo, joten tehtävää todellakin riittää – myös teknisellä puolella. Vastaan museon hallinnollisista asioista ja osallistun näyttely- ja opetustoimintaan, kokoelmatyöhön ja käytännössä kaikkeen mahdolliseen. Minun lisäkseni museossa työskentelee museoassistentti ja kesäisin korkeakouluharjoittelija. 

Museomestari Jani Loijas. Kuva: Mikko Veijalainen 2021.

Olen ensimmäinen Rajamuseon museomestari, joka ei ole taustaltaan rajavartija. Edeltäjistäni poiketen olen siviilivirkamies, joka on saanut historian asiantuntijakoulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Lappeenrannan museot on minulle tärkeä paikka, sillä sieltä sain ensimmäisen museotyökokemukseni toimiessani Linnoituksen museoissa asiakaspalvelijana kesällä 2011. Ennen tuota kesää en koskaan ollut vakavasti harkinnut työllistyväni museoalalla, mutta niin siinä sitten kävi. Lumipalloefekti johti erilaisiin projekteihin ja tehtäviin, jotka kerryttivät arvokasta työkokemusta. 

Ennen Rajamuseon virkaani työskentelin muutaman vuoden tiiviisti Linnoituksessa Ratsuväkimuseon parissa. Aihepiiri on edelleen läheinen ja tunnustan vapaa-ajallani jalkapallon ohessa lukevani ratsuväkiaiheisia sisältöjä. Lappeenrannan museoiden lisäksi olen kerryttänyt työkokemusta Kouvolan kaupunginmuseo Poikilosta ja Kymenlaakson museosta Kotkassa. Parasta museotyössä on ehdottomasti luovuus ja sen käyttäminen. Jos jotain negatiivista haluaa keksiä, niin välillä töitä tulee tehtyä liiankin suurella sydämellä eli työasiat on vaikea karistaa mielestä työpäivän jälkeen.  

Rajamuseossa koen päätehtäväkseni kehittää ja ammattimaistaa museotoimintaa eri osa-alueilla mahdollisimman paljon. Kehitys- ja uudistustyö ottaa aikansa, koska realiteetit esimerkiksi henkilöstöresurssien kohdalla ovat ankarat. Rajamuseo haluaa esimerkiksi olla aiempaa aktiivisempi viestijä ja olemmekin saaneet luotua omat uudet nettisivut Rajavartiolaitoksen sivujen yhteyteen. Sivustolle on tarkoitus lanseerata lähitulevaisuudessa verkkonäyttely RVL:n lentotoiminnan historiasta ja sinne tuodaan sisältöä nykyistä paljon enemmän. Haluamme tehdä kokoelmiamme saavutettaviksi ja saada ne sähköisenä ihmisten ulottuville. Lyhyesti listattuna Rajamuseon tärkeimmät kehittämistavoitteet liittyvät näyttelytoiminnan uudistamiseen, viestintään, tilatarpeisiin, Rajamuseon opetus- ja tutkimustyön, kokoelmatyön sekä muiden työ- ja toimintatapojen kehittämiseen. Siinä riittää tekemistä!

Rajamuseon tulevat näyttelytilat sijaitsevat entisen esikuntarakennuksen alakerroksessa. Parhaillaan rakennus on peruskorjattavana. Kuva: Jani Loijas 2020.

Rajamuseon nykynäyttely sijaitsee kasarmialueen reunalla sijaitsevassa rakennuksessa, jonka jaamme Rajasotilaskodin kanssa. Sotilaskodin ja museon yhdistelmä onkin ollut varsin toimiva ennen koronaa. Moni museokävijä saapui katsomaan näyttelyä ja siirtyi sen jälkeen ”sodeen” munkkikahveille. Olemme pyrkineet uudistamaan näyttelyä silmällä pitäen suurta, todennäköisimmin vuonna 2023 tapahtuvaa muuttoa ja uutta perusnäyttelyä, jonka suunnittelutyö on käynnissä. Viimeistään tuolloin avaamme uuden näyttelyn ovet Immolan peruskorjatussa vanhassa esikuntarakennuksessa, joka on peräisin vuodelta 1936. Immolahan on alkujaan rakennettu Ilmavoimien lentotukikohdaksi ennen kuin rajavartiosto asettui sinne. Se edustaa 30-luvulle tyypillistä funktionalistista tyylisuuntaa puhtaimmillaan. 

Testaamme nykynäyttelyssä uusia ajatuksia ja sisältöjä, jotka toimiessaan voidaan lanseerata tulevaan uuteen näyttelyyn. Uuden Rajamuseon on tarkoitus olla tarinavetoinen, elämyksellinen ja kiinnostava paikka, jossa museokävijä pääsee kokemaan, oppimaan ja viihtymään. Vielä tämä ja uskoakseni myös ensi kesä vietetään nykyisissä tiloissa. Toivotankin kaikki lukijat tervetulleiksi Rajamuseoon - avaamme ovet tiistaina 6.7 ja kesäkausi päättyy 4.9. Museossa voit tavata Rajavartiolaitoksen ensimmäisen rajakoiran Caesarin, päästä kokeilemaan legendaarista Suomi-konepistoolia tai kirjoittaa vaikka rajavartijan antaman huomautuksen!

Rajamuseon löydät Niskapietiläntien museotien varrelta, navigaattorilla parhaiten osoitteella Kivikatu 1, Imatra.

Olemme avoinna tiistaista perjantaihin kello 13-17 ja lauantaisin kello 11-15. Museotienpäivänä sunnuntaina 8.8.2021 olemme avoinna kello 10-16. 

 Kirjoittanut Jani Loijas, Rajamuseon museomestari

 Alueellisen vastuumuseon kulttuuriympäristötiimi teki toukokuun lopulla maakuntaretken Rautjärvelle. Tiimin (rakennustutkijat, arkeologi ja maakuntatutkija) tavoitteena on kiertää Etelä-Karjalan maakunnan kulttuuriympäristökohteita aloittaen maakunnan pohjoisista osista. Ensimmäisen, Parikkalaan suuntautuneen kierroksen antia voitte lukea täältä. Tutustumiskäyntien tarkoituksena on saada käsitys alueen maiseman ja rakennetun ympäristön sekä arkeologisten kohteiden ominaispiirteistä alueidenkäytön suunnittelun ja neuvontatyön taustaksi. 

Maisema Simpeleeltä vuonna 1957. Kuva: Kuvapaja/Lappeenrannan museot.

Valitsimme päivän reitillemme Purnujärven kylän Niskapietiläntien varrella, Miettilän kasarmialueen, Rautjärven ja Simpeleen kirkot lähiympäristöineen, Hiitolanjoen voimalaitokset sekä Simpeleen tehtaanpuiston. Päivän päätteeksi matkasimme Sarajärven tietä pitkin Haukkavuorelle Uudenkaupungin rauhan 300-vuotisjuhlan kunniaksi.   

Päivän sää oli Parikkalan retken tapaan pilvinen, mutta tällä kertaa säästyimme sateilta. Aloitimme kokoontumalla Imatralla Kaukopään koulun edustalle Niskapietiläntien alkupäähän. Arkkitehti Jalmari Lankisen suunnittelema Kaukopään kansakoulu valmistui 1937. Enso-Gutzeit Oy Kaukopään tehtaiden ja Immolan lentokentän tuotua paikkakunnalle lisää väkeä oli tullut tarve saada uusi koulu. Moniulotteinen vaalea koulurakennus sijaitsee aivan valtakunnallisesti arvokkaaksi arvoidun tien vieressä. 

Jalmari Lankisen suunnittelema Kaukopään koulu sijaitsee Niskapietiläntien vieressä. Kuva: Sinikka Myyrä 2021.

Ensimmäisen etappimme jälkeen jatkoimme Niskapietiläntietä pitkin kohti Rautjärven Miettilää. Mutkitteleva maisemareitti on erittäin hyvä vaihtoehto 6-tielle. Niskapietiläntie sai myös museotien statuksen vuonna 1989 - museotieosuus on pitkä, lähes 20 km. Tien alkuperästä ei ole varmuutta, mutta se on mahdollisesti rakennettu aiemmin muotoutuneesta polusta jo 1700-luvulla venäläissotilaiden tarpeisiin, minkä jälkeen tiestä tuli postireitti 1800-luvulla. Vuonna 1938 Niskapietiläntie alkoi palvella valtatienä ennen kuin valtatie 6 siirretiin vuonna 1957. Tässä 1930-50-lukujen asussaan tien ympäristö on pitkälti säilynyt näihin päiviin asti. Vuosittain elokuussa Niskapietiläntiellä järjestetään myös Päivä Museotiellä -tapahtuma, jonka aikana voi tutustua tien varrella oleviin kohteisiin. Päivä on tänä vuonna sunnuntaina 8.8.2021 klo 11-16.

Maisemaa Niskapietiläntiellä kesällä 2020. Kuva: Sinikka Myyrä.

Niskapietiläntien varrelle on palautettu valtatie 6 kilometripylväitä. Kuva: Tuija Välimaa 2021.

Ennen Miettilää pysähdyimme Niskapietiläntien varrelle sijoittuvalla Purnujärven kylän rautakautisella asuinalueella, Kalevanmäellä, joka sijaitsee Hiijärven eli aiemmin Hiidenjärvenä tunnetun järven läheisyydessä. Peltoalueelta on tehty metallinilmaisimen avulla 2010-luvulla runsaasti rautakautisia löytöjä, varhaisimmat jo merovingiajalta ja viikinkiajan alusta. Purnujärven hovin mailta on löytynyt jo 1900-luvun alussa rahakätkö, joka sisälsi satoja  keskiaikaiseisia 1400- ja 1500-luvun rahoja. Tien varressa on myös lahjoitusmaahovin muistomerkki v. 1653–1905. Peltoaukeaa katsellessa hiljennyimme pohtimaan sitä, kuinka näillä samoilla sijoilla on eletty ja viljelty maata jo rautakauden jälkipuoliskolta, kenties yhtäjaksoisesti yli tuhannen vuoden ajan.  

Purnujärven kylän Kalevanmäki on rautakautinen asuinalue. Kuva: Noora Gherghel 2021.

Purnujärveltä matka jatkui edelleen Niskapietiläntietä pitkin Miettilän varuskunta-alueelle, joka rakennettiin Vanhan Suomen puolustusta varten 1700-luvun lopulla. 1800-luvun lopussa Miettilään rakennettiin uudet kasarmit, mutta vanhojen rakennusten jäännökset ovat edelleen havaittavissa maantien toisella puolen. Nykyisin alueella sijaitsee Kollaa ja Simo Häyhä -museo sekä Rautjärven kotiseutumuseo, joka on lähitulevaisuudessa muuttamassa Miettilän terveystalosta viereiseen Kuntala-rakennukseen eli kasarmin komppaniapäällikön taloon. 

Kollaa ja Simo Häyhä -museon edustaa Miettilän kasarmialueella. Kuva: Sinikka Myyrä 2020.

Miettilän terveystalo, jonka takana on komppaniapäällikön talo. Kuva: Lappeenrannan museot 2018.

Lyhyen matkan päässä Miettilästä on Rautjärven kirkko. Ristikirkko hautausmaineen sijaitsee kauniissa ympäristössä Rautjärven rannalla. Kirkon pihapiirissä, tien vieressä sijaitsee myös 1905 valmistunut Pitäjäntupa, joka toimii kokoontumistilana ja jossa on aiemmin ollut kotiseutumuseo ennen museon siirtämistä Miettilään. Rautjärven kirkko on järjestyksessään kolmas, ja sen on suunnitellut A. J. Jansson vuonna 1881; ympärillä oleva kiviaita on peräisin 1910-luvulta. Seurakunnalle on kuulunut myös Ilmeen rukoushuone, joka jäi viime sotien jälkeen rajan taakse.  

Vuonna 1881 valmistunut Rautjärven kirkko. Kirkkoa ympäröivä kiviaita on tehty 1910-luvulla. Kuva: Tuija Välimaa 2021.

Rautjärven kirkon salia alttarille päin kuvattuna. Kuva: Sinikka Myyrä 2021.

Rautjärven nykyinen pitäjäntupa on rakennettu vuonna 1905, ja se on toiminut historiansa aikana monenlaisessa käytössä. Kuva: Tuija Välimaa 2021.

Lounaan jälkeen pistäydyimme katsastamassa Hiitolanjoella (Kokkolanjoella) Ritakosken ja Kangaskosken voimalaitoksia. Ritakosken voimalarakennus oli tuolloin huputettuna, sillä meneillään oli katon korjaus. Kangaskoskella tutkailimme talvella tehtyjä ympäristön raivaustöitä. Näkymä oli paljon avarampi kuin aiemmin. Runsaiden sateiden ansiosta koski kohisi voimakkaasti. Syksyn aikana on tarkoitus aloittaa Kangaskosken ennallistaminen. Voimalaitospato puretaan osittain, jotta koski pääsee kuohuamaan vapaasti ja Laatokan lohi nousemaan ylöspäin. Kangaskosken voimalan sähköntuotanto päättyy heinäkuun lopulla. Voimalarakennus museoidaan ja avataan yleisölle tulevaisuudessa. 

Kangaskosken voimalaitoksella. Tiimi muisti myös huolehtia korona-ajan turvaväleistä. Kuva: Esa Hertell 2021.

Simpeleen Tehtaanpuisto, jonka takana näkyy Metsä Board Simpeleen tehtaan piippu. Kuva: Sinikka Myyrä 2021.

Tehtaanpuisto suihkulähteineen vuonna 1957. Kuva: Kuvapaja/Lappeenrannan museot.

Tehtaanpuistosta jatkoimme vielä Simpeleen kirkolle, joka sijaitsee Rautjärven kirkon tapaan järvimaisemassa, Kivijärven rannan lähistöllä. Elsa Arokallion ja Elsi Borgin suunnittelema rapattu tiilikirkko vihittiin käyttöön 1933. Kirkon pihamaalla ihailimme sankarihauta-alueella sijaitsevaa Eila Hiltusen vuonna 1953 valmistunutta sankarimuistomerkkiä. 

Simpeleen kirkko on vuodelta 1933. Kuva: Tuija Välimaa 2021.

Simpeleen kirkon sankarihauta-alueella oleva Eila Hiltusen pronssireliefi on vuodelta 1953. Sankarivainajien nimilaatat on upotettu kiviaitaan. Kuva: Sinikka Myyrä 2021.

Päivän viimeinen kohde oli Haukkavuori. Rautjärven ja Ruokolahden rajalla sijaitsevan Haukkavuoren kautta on kulkenut niin Pähkinäsaaren rauhan, Täyssinän rauhan kuin Uudenkaupungin rauhankin rajalinjat. Kohde on helposti saavutettavissa; Haukkavuoren juurella on pysäköintialue, josta vuoren laelle johtaa retkeilyreitti. Olimme vaikuttuneita Haukkavuoren laelta avautuneesta maisemasta, ja löysimme kalliosta vuonna 1722 hakatun Uudenkaupungin rauhan rajamerkinnän. 

Haukkavuoren kalliossa erottuu Uudenkaupungin rauhan rajamerkki. Kuva: Sinikka Myyrä 2021.

Retkipäivä osoitti, että Rautjärven kunnan alueelta löytyy paljon hienoja kulttuuriympäristöjä. Arvostamme korkealle rautjärveläisten aktiivisuutta kulttuuriympäristön vaalimisessa. Miettilä, Hiitolanjoki ja Haukkavuori omaavat huimaavan kulttuuri- ja luontomatkailupotentiaalin, jota erilaisilla hankkeilla kehitetään. Nähtävää ja koettavaa riittää enemmänkin kuin mitä yhden päivän aikana ehtii.

Päivä oli hyvä päättää Haukkavuoren jylhiin maisemiin. Kuva: Tuija Välimaa 2021.

   

 Tainionkosken kansakoulu perustettiin jo vuonna 1897 AB Tornator Oy:n toimesta. Vuonna 1899 koulu alkoi saada valtion avustusta ja samalla se otettiin valtion valvontaan. Ensimmäinen virallinen lukuvuosi oli 1900-1901. Alkuvuosina koulu oli tehtaan koulu, ja se oli tarkoitettu vain Tornatorin tehtaan väen lapsille. Tuolloin koulu toimi Tainionkosken torin läheisyydessä, Vuoksen rannan tuntumassa puurakennuksessa, joka on sittemmin purettu. Alkuvuosikymmenet koulu kärsi melkoisesta tilanahtaudesta, ja vuonna 1933 koulun siirtyessä tehtaan omistuksesta Ruokolahden kunnan omistukseen alkoi myös uuden koulurakennuksen suunnittelu. 

Uuden koulurakennuksen paikaksi valikoitui Tornatorin omistama ns. Kolikkoinmäki, korkea mäki tehtaiden ja asuinalueiden läheisyydessä. Rakennuksen suunnittelijaksi valikoitui arkkitehti Jalmari Lankinen. Tainionkosken koulu oli ensimmäinen Lankisen useista 1930-luvulla suunnittelemista koulurakennuksista, ja ensimmäinen suuremman mittakaavan koulu. Rakennus oli pituudeltaan 86 metriä, se oli T:n muotoinen ja rakennuksen eri osat oli suunniteltu jokainen palvelemaan omaa tarkoitustaan. Muun muassa luokkahuoneet sijaitsivat länteen sijoittuneessa siipiosassa, kolmessa kerroksessa. Koulurakennus valmistui vuonna 1936 ja Kouluhallitus piti rakennusta suorastaan ylellisyyttä hipovana. Koulu ei kuitenkaan ollut vallitsevaan tarpeeseen nähden suinkaan liian suuri. Jo 1930-luvun lopulla koulua jouduttiin käymään kahdessa vuorossa ja 1950-luvun alussa suurten ikäluokkien aloittaessa koulutaipaleensa, tilanpuute alkoi olla huutava. 

Tainionkosken koulu rakennusvaiheessa, 1935-36. Kuvaaja Jalmari Lankinen. Lappeenrannan museoiden kuva-arkisto, Jalmari ja Juha Lankisen kokoelma.

Tainionkosken koulun 100-vuotisjulkaisuun on koottu muutamien koulun oppilaiden muistoja kouluajoista. Pentti Tujunen oli koulun pitkäaikainen vahtimestari (1969-1991) ja aikanaan myös koulun oppilas. Pentin perheen muutettua paikkakunnalle vuonna 1937 hän pääsi aloittamaan uransa Tainiolla juuri valmistuneessa koulupalatsissa, kuten Jalmari Lankisen suunnittelemaa opinahjoa tuolloin kutsuttiin.

Jo Pentin aikana koulua käytiin kahdessa vuorossa ja kuutena päivänä viikossa, aamuvuorossa ja iltavuorossa, koska oppilaita oli tuolloin yli 700. Yhdessä luokassa oli enimmillään jopa 42 oppilasta. Pentti oli osan kouluajoistaan aamuvuorossa ja hyvin vastahakoisesti pitkät ajat iltavuorossa. Koulurakennuksia oli tuolloin vain yksi eli koulupalatsi. Koulun pihapiirissä oli isot puuhuussit, sillä koulun varsinaiset wc-tilat olivat opettajien sikojen ja kanojen käytössä. Myös Puistola-niminen rakennus kuului koulun pihapiiriin. Alun perin Puistola oli matkustajakoti, mutta siirryttyään kunnan omistukseen se toimi opettajien asuntona. Myöhempinä aikoina rakennuksessa toimi koulun hammaslääkäri. Puistola purettiin vasta 1990-luvun alkupuolella sen ollessa tuolloin jo melko rapistunut.

Oppitunneilla oli käytössä kirjoja, mutta niitä ei saanut omaksi eikä kirjoihin saanut tehdä merkintöjä. Tutuksi tulivat Maamme-kirja ja Katekismus, Siukkosen laulukirja, Topeliuksen tarinat ja Runebergin runot. Laskukirjasta laskettiin laskut vihkoon ja apua urakkaan tarjosi paikallinen kirjakauppa, josta oli ostettavissa vastauskirja. Kirjan vastaukset eivät tosin aina täsmänneet laskukirjan kanssa, ja tästä koitui omat harminsa.

Liikuntatunneilla pelattiin jalkapalloa ja pesäpalloa. Pelit pelattiin koulun omalla kentällä, ja lähistöllä sijainneella Maneesilla luisteltiin ja pelattiin jääpalloa talvisin. Maneesi oli tuolloin Tornatorin tehtaiden omistuksessa oleva kenttä ja tehdas huolehti kentän ylläpidosta.

Pentin kouluaikaan käytössä olivat rangaistuskirjat, joihin opettajat kirjasivat oppilaiden kurittomuudet ja annetut rangaistukset. Pentin osalta kirjoista eli merkintöjä löydy joten ilmeisesti hänen käytöksensä on ollut suht moitteetonta. Pentti kuitenkin muisteli, että oppitunneilla huonosti käyttäytyvää saatettiin hyvinkin lyödä karttakepillä sormille tai seisottaa nurkassa. Muistoissa oli myös erään opettajan tapa heittää oppilaita taulusienellä tai liidulla kiivastuessaan.

Kouluruokaa oli tarjolla Pentin koulun alusta alkaen. Tarjolla oli lämmin ruoka, leivät piti jokaisen tuoda itse. Jo perheestä oli useampi lapsi koulussa samaan aikaan, oli ruoka ilmaista. Samoin Tornatorin tehtaanväen lapsille tehdas maksoi ruoan. Sen sijaan Ovakolla työskentelevien perheiden lasten piti maksaa markka ateriasta. Jokainen luokka oli vuorollaan keittiössä töissä, keittiötöihin kuuluivat muun muassa astioiden pesu ja perunoiden kuoriminen. Ruoka oli yksinkertaista, yleensä tarjolla oli perunaa ja kastiketta, välillä myös velliä.

Noin 50 vuotta myöhemmin, 1980-luvulla Tainionkosken koulua käyneiden muistoissa nousevat monin osin esiin samat kouluun liittyvät aihepiirit. Tuolloin koulu oli peruskoulu, ja vuonna 1960 Lankisen ”kivikoulun” kanssa samaan pihapiiriin valmistunut matala lisärakennus oli tuonut koululle lisää toimintatilaa. Oppilasmäärätkin olivat pienentyneet vuosikymmenten saatossa. Tilaa siis riitti oikein hyvin kaikille, ainakin oppilaan näkökulmasta katsottuna. Ensimmäinen ja toinen luokka käytiin matalassa lisärakennuksessa ja kolmannesta luokasta alkaen siirryttiin kivikouluun, jossa käytiin luokat kolmannesta kuudenteen (kerrosta vaihdettiin aina luokka-asteen mukaan). Kolmannesta luokasta eteenpäin luokkajakojakin muutettiin, sillä osa oppilaista lähti Mansikkalan kouluun musiikkiluokille.  Koulunkäynnissä oli jo 1970-luvun alussa siirrytty viisipäiväiseen kouluviikkoon ja koulua käytiin vain yhdessä vuorossa.

Tässä siivessä sijaitsivat luokkahuoneet. Kuvaaja Anita Niemi, 2021.

Pentin muistelmissa esiintyvästä Puistolasta ei ole 1980-luvun koululaisilla sen tarkempia mielikuvia, vaikka rakennus on ilmeisesti koulun lähistöllä vielä tuolloin sijainnut. Kivikoulun toisessa siivessä asui opettajia ja henkilökuntaa perheineen. Tämän siiven päädyssä oli myös kouluterveydenhoitajan vastaanotto. Naapuripihapiirissä sijaitsi Tainionkosken yläaste. Ala-asteen pihapiirissä oli välituntipuuhaksi monenlaista vaihtoehtoa. Porukalla leikittiin muun muassa ”Kuka pelkää mustaa miestä” ja ”Peiliä” sekä pelattiin pallopelejä. Pihalla oli useampia keinuja ja lapsuusiän ehdottomasti suosituin vempele, jota kutsuttiin nimellä ruili. 

Asuinsiipi, jonka päädyssä toimi 1980-luvulla myös kouluterveydenhoitajan vastaanotto. Tuolloin keinut ja muut välineet sijaitsivat toisella puolen pihaa. Kuvaaja Anita Niemi, 2021.

Liikuntatunneilla oli kovin samanlaiset ulkoliikuntatoimet kuin Pentin aikaankin, ja paikatkin olivat vielä tuolloin samat. Sisäliikuntatunnit pidettiin kivikoulun juhlasalissa, joka korkealla olevine parvineen oli lapsen silmin katsottuna suunnattoman suuri. Salissa oli kouluvuoden aikana monenlaista toimintaa: siellä järjestettiin joulu- ja kevätjuhlat sekä oppilaiden järjestämiä conwat, joilla kerättiin rahaa luokkaretkiä varten. Talviolympialaisia katsottiin suuremmalla joukolla telkkarista salissa.

Lisärakennuksen avajaistilaisuus kivikoulun juhlasalissa huhtikuussa 1960. Paikalla on mm. kauppalan johtaja Mansner (eturivissä toinen vasemmalta). Kuvaaja Kosken Kuvaamo. Lappeenrannan museoiden kuva-arkisto.

Koulukirjat ja vihkot sai jokainen omaksi eikä valikoimissa enää ollut Siukkosia eikä Runebergeja. Ehkä niitäkin luettiin, muttei oppikirjoina. Koululla oli oma kirjastokin, mutta sen käytöstä ei ole kummempia muistoja. Tainionkoskella oli vielä 1980-luvulla oma sivukirjasto aivan koulun lähellä ja sitä kyllä käytettiin erittäin ahkerasti. Kirjakauppaa ei enää lähettyvillä ollut, mutta kirjastoa vastapäätä toimi vielä tuolloin vanhan ajan sekatavarakauppa, Rahikaisen kauppa. Kaupassa ei tietenkään asioitu koulupäivän aikana, koulun alueelta poistuminen oli luonnollisesti ankarasti kielletty eikä se varmaan olisi alakoululaiselle tullut muutoinkaan mieleen.

Ruumiillisia rangaistuksia ei enää 1980-luvulla harrastettu, joskin eräs helpohkosti tulistuva miesopettaja saattoi edelleen hermostuessaan ottaa fyysistäkin kontaktia isompiin poikaoppilaisiin. Tunneilla eivät kuitenkaan enää karttakepit, liidut eivätkä taulusienet viuhuneet. Nurkassa saatettiin kyllä vielä seisottaa, jos tunneilla häiriköi. 

Kouluruoka lienee eniten muistoja aiheuttanut asia. 1980-luvulla ei koululla ollut vielä erillistä ruokalaa vaan syöminen tapahtui luokkahuoneissa. Koulun keittiö sijaitsi kivikoulun alimmassa kerroksessa ja sieltä kunkin luokan järjestäjinä toimineet kaksi oppilasta hakivat ruoat ja astiat luokkiin. Tavarat kuljettiin suuressa peltilaatikossa, jonka molemmissa päissä oli kahvat kuljetusta varten. Matka kivikoulun leveitä portaita pitkin tuntui pitkältä, kun tuota peltilaatikkoa yhteistuumin raahattiin ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan luokkahuoneeseen asti. Jokainen oppilas söi ruokansa omassa pulpetissaan ja ruokailun päätteeksi järjestäjät kuskasivat taasen astiat takaisin keittiöön. Ruokailuista ei kaikilla ole erityisen hyviä muistoja. Jokaista ruokaa piti ottaa ja ihan reilusti, piti siitä tai ei. Ja ruoka piti myös syödä, joku opettaja saattoi istuttaa lasta pulpetissaan kylmine ruokineen niin kauan että lautanen oli tyhjä. Inhokkiruokia koetettiin piilotella esimerkiksi tyhjiin maitopurkkeihin, joskus hyvällä ja joskus huonolla menestyksellä. Ruokalarakennus valmistui koulun pihapiiriin 1980-luvun puolivälin tienoilla ja sinne siirryttiin pikkuhiljaa erissä ruokailemaan. 

Järjestäjinä toimi siis kukin vuorollaan, järjestäjiä oli aina kerrallaan kaksi oppilasta ja järjestäjävuoro kesti yhden viikon. Järjestäjien tehtäviin kuului muun muassa tuo ruokahuolto, liitutaulun puhdistus oppituntien välillä sekä yleinen luokan siisteydestä huolehtiminen.

Vuosikymmenten saatossa ehti siis moni asia Tainiolla muuttua, mutta yksi asia pysyi samana jo Pentin ajoista lähtien: sisälle kouluun tultiin aina jonoissa. 

Koulun pihalla kokoonnuttiin jonoihin luokittain ja siirryttiin pääoven kautta sisään. Kuvaaja Anita Niemi, 2021.

Koulutoiminta Tainionkoskella on tätä nykyä päättynyt ja koulu toimii nykyisin Taiteiden talona, työtilana kymmenille kuva- ja muiden alojen taiteilijoille.

Tainionkosken koulu syyskuussa 2021. Kuvaaja: Sinikka Myyrä.

Lähteet: 

Tainionkosken koulu 1899-1999, Tainionkosken koulun historiikkijulkaisu, 1999.

Miikka Kurri ja Anne Tahvanainen: Jalmari Lankinen, arkkitehti ja valokuvaaja Viipurista, 2021. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja 38.

Muistot kasasi ja tekstin kirjoitti Lappeenrannan museoiden kokoelmatyön parissa toimiva museoassistentti ja Tainion kasvatti Noora Niemi.

Lapvedestä 1571 omaksi seurakunnakseen itsenäistynyt Taipalsaari on koko vuoden ajan viettänyt 450-vuotisjuhliaan erilaisten tempausten ja tapahtumien merkeissä. Vastuumuseonäkökulmasta ilahduttavan monet juhlavuoden tapahtumat ovat liipanneet paikallishistorian tutkimista, esittelyä tai tallennusta! 

Kesäkaudella kunnassa järjestettiin näyttävän pääjuhlan ja juhlakonserttien ohella muun muassa kylä- ja hautausmaakävelyitä, historiallisia draamakierroksia, sekä pihattoparlamentti -keskustelutilaisuuksia kotiseututalo Röytyn keittokatoksessa. Kerättiinpä Vehkataipaleella kyläyhdistyksen toimesta muistitietokeruun hengessä myös kyläläisten tarinoita ja muisteluksia. Lisäksi juhlavuotta juhlistamaan julkaistiin jo edellisvuoden joulukuussa eri kulttuuri- ja historia-alojen tutkijoiden kirjoittama paikallishistoriikki “Taipalsaaren historia - Oma moa o paremp saaressakii ko vieras moa mantereessa”. 

Juhlavuoden kunniaksi Taipalsaarella läpikäytiin keväällä yhteistyössä Lappeenrannan museoiden kanssa 1800-luvun alkupuolella rakennetussa Lainajyvästön makasiinissa 1950-luvun alkuvuosista saakka sijainneen kotiseutumuseon esineistöä. Museossa esitellään paikallisia maatalouselinkeinoja ja esimerkiksi viljan puintiin, kalastukseen ja maitotalouteen liittyviä työkaluja. Siivottu Viljamakasiini oli kesä-elokuussa ilahduttavasti päivittäin auki juhlavuoden yleisölle useamman vuoden hiljaiselon jälkeen.

Maatalousesineistön ohella viljamakasiiniin on säilötty esimerkiksi kirkollista esineistöä: vanhan kirkon saarnastuolin katto ja pöytä, alttarikaidetta, kynttelikköjä ja Raamattuja.  Kuva: Noora Gherghel, Lappeenrannan museot 2021.

Paikallishistoriateemaa valotti myös lokakuinen kansanperinteentutkija Mikko Europaeuksen luento, “Saariaisten saloja tutkimassa – 450-vuotisen Taipalsaaren tarinoita, nähtävyyksiä ja paikallishistoriaa”, jonka kunta järjesti kohtaamispaikka Luodossa yhteistyössä Lappeenrannan museoiden ja Eksoten kanssa. Luennossaan Europaeus esitteli maisemallisesti tai kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia kohteita (kuten linnavuoria ja kalliomaalauksia) Taipalsaarelta ja kertoi kuntaan liittyviä tarinoita. Europaeuksen mukaan saaristoisesta kunnasta löytyy esimerkiksi torakivenä tunnettu vesikivi, joilla on selvitelty välejä ja ehkä jätetty kiistakumppani kyläreissun ajaksi lauhtumaan! 

Maisema Taipalsaaren Kuivaketveleen linnavuorelta kesällä 2021. Kuva: Marianna Karttunen

Tunnetuimpia paikalliskertomuksia lienee tarina Lemin kirkon poltosta, jonka mukaan “saariaiset” kappalaisen ja kirkkoherran lesken yllytyksestä polttivat tuolloin Taipalsaareen kuuluneelle Lemille rakenteilla olleen kilpailevan kirkon. Kirkon polttaminen on ehkä kylien välisen kilpailun äärimmäinen ilmentymä, mutta taipalsaarelaisten ja lemiläisten välillä lienee vallinnut myös hyväntahtoisempi naapurikylienvälinen kiusoittelu- eli kölliperinne. 

Ruokolahden seurakunta itsenäistyi jääskestä 1572, joten ensi vuonna 450-vuotisjuhlien vietto siirtyy Ruokolahdelle. Paikallishistoriatoiminnan puitteissa suunnitelmissa on ainakin 450-vuotiasta seurakuntaa juhlistava kotiseutumuseonäyttely. Jännityksellä odotamme, mitä muuta juhlavuosi sillä suunnalla tulee pitämään sisällään!

Jos olet käynyt museoissamme tämän vuoden aikana, olet ehkä sattunut törmäämään lisättyyn todellisuuteen eli AR-kokemuksiin. Viime talven ja kevään 2020 - 2021 aikana Lappeenrannan kaupungin eri toimialat toteuttivat erilaisia lisätyn todellisuuden Arilyn -kohteita eri paikkoihin. Tässä jutussa näet, mitä museon väki keksi tehdä Arilynin kanssa!

Arilyn-videoissa ja äänitallenteissa näyttelijöinä toimi museon omaa henkilökuntaa. Kuvaamassa ja ohjaamassa Waltteri Kivelä, joka teki kokonaistyön raakamateriaaleista valmiiksi AR-kokemuksiksi. Kuva: Lappeenrannan museot 2020.

Arilyn on teknologiayritys, joka käyttää AR-lisättyä todellisuutta (Augmented Reality). AR tarkoittaa käytännössä sitä, että todelliseen ympäristöön istutetaan tietokoneella keinotekoisesti tehtyjä elementtejä. Nämä elementit katsoja saa näkyviin omassa älylaitteessaan, kuten älypuhelimessa, Arilyn-sovelluksen avulla. 

Lisätyn todellisuuden elementit voivat sisältää vaikka kuvia, ääntä, videota tai tekstiä. Ulkoisesti AR-kokemukset näyttävät tavallisilta julisteilta, mutta saadakseen lisätyn todellisuuden esille julisteista eli triggereistä, katsoja lataa omalle laitteelleen Arilyn-sovelluksen ja kohdistaa sitten laitettaan kuvaan päin. Näin tavallinen julistekuva herää eloon. Kohteet toimivat suomeksi ja englanniksi.   

Julisteista eli triggereistä löytyy Arilyn-logo.

 Mitä me sitten Arilynin kanssa touhusimme?  

Aivan ensimmäiseksi halusimme herättää eloon taidemuseon taideteoksia ja valitsimme muutaman kokoelmistamme löytyvän taideteoksen. Päätimme elävöittää teoskuvia äänimaailmoilla Arilyn-projektityöntekijä Waltteri Kivelän ohjauksessa. Mietimme, mistä Unto Pusan sulottaret saattaisivat keskustella keskenään? Entä muistatko Magnus Enckellin Savitaipaleen kirkkoon tekemän alttarimaalauksen Getsemanen kohtalon? Minkälaisia ääniä kuulisit, jos sukeltaisit sisään Elias Muukan maalaukseen Maisema Lemiltä, tai Arne Tegelmanin maalaukseen Itämainen tori? 

Sitten käsikirjoitettiin ja toteutettiin teoksille äänimaailmat. Lopputulos löytyy taidemuseolla myynnissä olevasta neljästä postikortista! Arilyn-postikortit tunnistaa niiden taustapuolelle liimatuista Arilyn-tarroista. 

Unto Pusan teos Kolme sulotarta (1963) on taidemuseon ensimmäinen kokoelmaosto. Taidemuseon kaupassa myytävä postikortti kertoo, mistä sulottaret keskustelevat keskenään. Äänityksiin osallistui oman henkilökunnan lisäksi museon asiakasraatilaisia. Kuva: Lappeenrannan taidemuseo.

Minkälaisia ääniä kuulisit, jos sukeltaisit sisään tähän Arne Tegelmanin maalaukseen Itämainen tori? Tämäkin postikortti on myynnissä taidemuseolla. Kuva: Lappeenrannan taidemuseo.

Seuraavaksi ajattelimme näyttää, minkälaisia kummituksia museoissamme on. Museorakennuksemme ovat vanhoja, joten ei ehkä ihmekään jos niissä asuu menneen ajan henkiä. Museoiden kummituksiin pääset tutustumaan ulkona tarvitsematta poiketa museossa sisällä, sillä triggerit on kiinnitetty Wolkoffin talomuseon, taidemuseon ja Etelä-Karjalan museon ulkoikkunoihin. Kummitukset tulevat julisteista esille, kun avaat Arilyn-sovelluksen omassa laitteessasi. Nämä museoiden kummitukset ovat saaneet alkunsa ihmisten omista kokemuksista. Näyttelijöinä toimi museon omaa väkeä ja kuvaukset suoritettiin viherkankaan edessä museoiden toimiston salissa. 

Museoiden kummitukset -triggerit on kiinnitetty Etelä-Karjalan museon, Lappeenrannan taidemuseon ja Wolkoffin talomuseon ulkoikkunoihin. Kuva: Lappeenrannan museot 2021.

Etelä-Karjalan museon tummapukuinen hengetär on mystinen hahmo, jonka museolaiset näkevät välillä vilahtavan silmäkulmastaan tummana varjona. Tämä hengetär on todistanut pitkää historiaa entisten tykkivarikkorakennusten luona - niin sotilasaikakautta kuin museon tulipaloa vuonna 1972. Joskus hengetär myös auttaa museolaisia askareissaan. 

Etelä-Karjalan museon hengetär näyttäytyy museon ulkoikkunassa olevan triggerin välityksellä. Kuva: Lappeenrannan museot 2020.

Upseeri Georgi on jäänyt entisiin sotilaskasarmirakennuksiin eli nykyisen taidemuseon tiloihin vahtimaan joukkojaan. Georgi ilmoittelee ajoittain itsestään museon työntekijöille kopisuttelemalla raskaita saappaitaan tiililattioilla, kolisuttelemalla ovia tai viheltelemällä vanhanaikaisia sävelmiä. 

Upseeri Georgi on taidemuseon oma kummitus, joka on jäänyt vahtimaan joukkojaan näihin vanhoihin kasarmirakennuksiin. Georgin pääset tapaamaan taidemuseon ruutuikkunan julisteessa. Kuva: Lappeenrannan museot 2020.

Wolkoffin talomuseolla on hahmo, joka tarkkailee ulkomaailman menoa museon suojista. Tarkkaavainen museotyöntekijä voi havaita tämän neidon läsnäolon talomuseolla kummallisesti siirtyneissä esineissä tai vaikka kuulla korkokenkien vaimeaa kopsetta salissa.  

Wolkoffin neito seurailee maailman menoa museon ikkunasta. Arilyn -juliste löytyy Wolkoffin näyteikkunasta. Kuva: Lappeenrannan museot 2020.

Ratsuväkimuseossa ei ole omaa kummitusta, mutta AR-kokemuksia löytyy sieltäkin. Ratsuväen elämässä on ollut mukana monia eläimiä, mistä todisteena on useita valokuvia. Museossa vieraillessa pääsee kuulemaan, mitä ratsuväen tarinoimaan äityvät eläimet kuten Kalle Sika, sydänotsainen ratsu Fridolin sekä koirat Tipsu, Hupsu ja Hipsu kertovat itsestään. Nämä Arilyn-kuvat löytyvät näyttelytilan vetolaatikosta sekä museokaupan puolelta kaapin ovesta. 

Ratsuväkimuseon eläimet kertovat omia tarinoitaan elämästään sotilaiden kanssa. Kokeile! Käynnistä Arilyn-sovellus ja kohdista puhelintasi/laitettasi tätä kuvaa kohti. Alkuperäinen valokuva: Oscaria Sarén, 1890-luku/Lappeenrannan museot.

Museon Arilyneita löytyy Lappeenrannasta linnoituksen alueen ulkopuoleltakin. Teimme kaksi AR-kokemusta yhteistyössä Salpalinjan Oppaat r.y.:n kanssa. Salpalinja-Arilynit löytyvät Voisalmen konekiväärikorsun sekä Vanhan Mikkelintien varrella olevan Rutolan bunkkerin edustoilta, opastaulujen kääntöpuolilta. Näissä AR-kokemuksissa virtuaalinen Salpalinjan Opas kertoo lisätietoa kyseisestä paikasta.

Rutolan ja Voisalmen Salpalinja AR-kokemukset toteutettiin yhteistyössä Salpalinjan Oppaiden Timo Kuhmolan, Mauno Sirénin ja Pasin Tikan kanssa. Kuva: Lappeenrannan museot 2021.

Edellisten lisäksi teimme AR-kokemuksia kesän 2020 näyttelyihin Jalmari Lankinen - Viipurin arkkitehti, Kannaksen valokuvaaja sekä Uno Ullberg - Suomen viipurilaisin arkkitehti. Vielä yksi museoiden AR-kokemus on kuitenkin paljastamatta. Sen tulette löytämään Etelä-Karjalan museon uudesta perusnäyttelystä, jonka avaaminen aloitetaan vaiheittain alkuvuonna 2022. Vihjeenä näytettäköön seuraava kuva:

Vielä yksi AR-kokemus odottaa paljastumistaan. Se tulee pian löytymään Etelä-Karjalan museon uudesta perusnäyttelystä. Kuva: Lappeenrannan museot 2021.

Aiheesta lisää Etelä-Saimaan uutisessa 20.8.2021:

Postikortit puhuvat ja Wolkoffin talon kummituksellakin on asiaa – Lappeenrannan museot tarjoavat lisätyn todellisuuden kokemuksia kaikille älypuhelimen käyttäjille

Kirjoittaja Sinikka Myyrä toimii Lappeenrannan taidemuseon amanuenssina ja kokeili myös Arilyn -näyttelijän pestiä.

Lappeenrannan museoiden kestävän kehityksen ja hiilijalanjäljen laskemiseen liittyvistä toimista kirjoitettiin viime kesäkuun blogissa (http://elavamuseo.blogspot.com/2021/06/kohti-hiilineutraalia-museota.html). Hiilijalanjälki on nyt laskettu ja tämä teksti on jatkoa tuolle tekstille.

Laskelman tulokset

Kun kaikki tarvittavat tiedot oli kesällä 2021 kerätty LCA Consulting Oy:n ohjeistusten mukaisesti, se teki lopullisen laskelman noudattaen Greenhouse Gas (GHG)-protokollan mukaisia standardeja. Laskennassa käytetyistä standardeista huolimatta on huomioitava, että tulokset eivät ole absoluuttisia arvoja, ja epävarmuudet tulee huomioida tuloksia tulkittaessa. Laskentaa ei ole myöskään verifioitu kolmannen osapuolen toimesta.

Vuonna 2020 museoiden hiilijalanjäljeksi muodostui yhteensä 275 hiilidioksidiekvivalenttitonnia (275 t CO2-ekv.). Hiilijalanjälkeen laskettiin omasta toiminnasta ja ostetun energian tuotannosta aiheutuneet kasvihuonekaasupäästöt. Aivan kaikkia toiminnasta aiheutuvia päästöjä ei laskettu mukaan. Esimerkiksi henkilökunnan kodin ja työpaikan väliset matkat jätettiin pois laskelmasta.

Suurimmat hiilijalanjäljen aiheuttajat olivat tiettyjen museon käyttämien kiinteistöjen öljylämmitys ja oman pakettiauton käyttö (33 %) sekä kaukolämmitys (32 %). Käytetyn energian ja polttoaineiden toiminnot eli polttoaineiden valmistuksen, kuljetuksen ja siirtohäviöiden aiheuttamat päästöt nousivat vielä kolmanneksi suurimmaksi (16 %) hiilijalanjäljen muodostajaksi.

 

Ostetuista tavaroista ja palveluista (13 %), toiminnasta syntyvistä jätteistä (4 %), sisäisistä kuljetuksista (1 %) ja liikematkoista (1 %) aiheutuvat kulut olivat hiilijalanjäljen laskentaa ennalta huonommin tuntevalle yllättävänkin pieniä. Sähkönkulutuksesta ei aiheutunut minkäänlaista hiilijalanjälkeä, koska Lappeenrannan kaupungin käyttämä sähkö tuotetaan uusiutuvalla energialla.

Kuva: LCA Consulting Oy

Ilman Lappeenrannan kaupungin Green Leaf 2021 -kumppanuuden kautta saatua tukea hiilijalanjäljen laskemisen toteuttaminen ammattimaisesti standardien mukaisesti ja nykyisellä tarkkuudella, ei olisi varmasti ollut mahdollista.

Kohti hiilineutraalimpaa museota

Lappeenrannan museot selvitti hiilijalanjälkensä yhtenä ensimmäisistä museoista Suomessa. Hyvin pian sen jälkeen, kun asiasta syksyllä 2021 tiedotettiin, kertoivat kestävän kehityksen toimista ja hiilijalanjäljen laskennasta myös mm. Akseli-Gallen Kallelan museo, Serlachius museot ja Mannerheim-museo.

Lappeenrannan museot ovat iso osa kaupungin toimintaa ja niiden hiilijalanjälkeä ei ollut koskaan selvitetty. Nyt siihen avautui sopiva tilaisuus, sanoo ympäristöjohtaja Ilkka Räsänen.

-  Koko kaupungin hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamiseksi on tärkeää, että tiedämme eri yksikköjemme hiilijalanjäljen lähteet. Nyt museoiden osalta asia on selvitetty ja voimme alkaa pohtia toimenpiteitä hiilijalanjäljen pienentämiseksi niissä.

Suoritetusta laskemasta käy ilmi, että ylivoimaisesti suurin hiilijalanjälki muodostuu käytettyjen kiinteistöjen lämmityskuluista. Selkeimpiä ja merkittävimpiä hiilijalanjälkeä pienentäviä toimenpiteitä olisi öljylämmitteisten vuokratilojen muuttaminen kaukolämmitteisiksi tai kyseisistä tiloista luopuminen. Lisäksi hiilijalanjälkeä pienentäisi käytössä olevien kiinteistöjen lukumäärän vähentäminen. Toinen merkittävä toimenpide olisi kaukolämmön vaihtaminen vihreään kaukolämpöön, kertoo museonjohtaja Päivi Partanen.

- Pitkällä tähtäimellä meidän tavoitteemme on luopua näistä monista tiloista ja saada niiden tilalle yksi asianmukainen kokoelmatila.

Muita hiilijalanjälkeä pienentäviä toimenpiteitä olisivat museon ajoneuvon vaihtaminen vähäpäästöisempään, entistä harkitummat hankinnat, jätteiden määrään vähentäminen ja lajittelun tehostaminen sekä työmatkailun harkittu lisääminen koronan hellitettyä.

Lappeenrannan Green Leaf 2021 -vuoden päätöstilaisuudessa puhui mm. kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari. Kuva: Mikko Pirinen

Päästökompensointiin Lappeenrannan museot ei ryhdy. Päästöjen vähentäminen ja hiilijalanjäljen pienentäminen ilman kompensointia on tärkeämpää. Kompensoinnissa kaupunki tavoittelee mallia, jossa päästöt voidaan kompensoida keskitetysti koko kaupungin alueelle kaikille toiminnoille samalla kertaa.

Teksti: Mikko Pirinen, amanuenssi, Lappeenrannan museot